"Onpa hullunkurista", mietti Liisa, "käydä kanin asioista. Luultavasti ensi kerralla Mirri lähettää minut asioille."
Ja hän alkoi kuvitella, miten hänelle kotona sanottiin:
"Liisa neiti. Tulkaa heti sisään, ja pukeutukaa kävelyretkelle. — Tuossa tuokiossa, Mari kulta. Minun täytyy vain ensiksi vartioida tätä hiirenreikää, kunnes Mirri palaa, ettei hiiri pääse pujahtamaan ulos. — Pelkään vain, ettei Mirri saisi jäädä taloon, jos se alkaisi näin komentaa ihmisiä."
Näin miettiessään hän joutui pieneen siistiin huoneeseen, jossa oli pöytä ikkunan luona ja siinä, kuten hän oli toivonutkin, viuhka sekä kolme paria valkoisia kiiltohansikkaita. Hän otti viuhkan ja parin hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: "Juo minut", mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen että "aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen pieni hassu olento."
Niinpä tapahtuikin ja nopeammin kuin hän oli luullut. Tuskin hän oli tyhjentänyt puolet pullon sisältöä, kun tunsi päänsä kolahtavan kattoon ja olisi taittanut vielä niskansa ellei olisi nopeasti kumartunut. Hän laski kiireesti pullon paikoilleen arvellen: "Jo riittää — toivottavasti en enää kasva — enhän mahdu ovesta uloskaan — minun ei olisi pitänyt juoda niin paljon."
Voi kauheata! Katumus oli liian myöhäistä. Hän kasvoi kasvamistaan, ja pian hänen täytyi laskeutua polvilleen lattialle. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei sekään riittänyt, vaan hänen täytyi heittäytyä pitkälleen, toinen kyynärpää ovea vasten, toinen käsivarsi pään yli kierrettynä. Ja yhä vain hän kasvoi ja kasvoi; nyt ei muu neuvoksi kuin ojentaa toinen käsi ulos ikkunasta ja pistää toinen jalka uuniin.
"Kävi miten kävi, muuta en enää taida. Mikä minusta nyt tulee!" tuumi
Liisa.
Onneksi oli taikapullon voima jo tehnyt tehtävänsä eikä Liisa enää kasvanut. Mutta hänen tilansa oli kovin hankala. Ja koska hänellä ei ollut mitään toiveita päästä ulos huoneesta, ei ollut lainkaan kumma, jos hän vaikeroi.
"Kotona oli paljon hauskempi, siellä en yhtä mittaa vuoroin kasva, vuoroin kutistu, siellä ei minua komenna kani eikä hiiret. Melkeinpä toivoisin, etten koskaan olisi astunut alas kaninreikään — vaikka — vaikka — kyllä tämä tällainen elämä sittenkin on hullunkurista. Mitähän minulle oikeastaan on tapahtunut! Ennen aina kun luin satuja, arvelin että sellaista ei milloinkaan tapahdu, ja nyt elän itse keskellä satumaailmaa. Tästä pitäisi kirjoittaa kirja, kyllä kannattaisi. Ja kun minä kasvan isoksi, kirjoitan itse — mutta nythän minä olenkin iso", jatkoi hän suruissaan, "ja sitä paitsi eihän tässä ole tilaakaan kasvaa isommaksi."
"Mutta enkö sitten koskaan tule vanhemmaksi kuin nyt olen? Olisihan se pieni lohdutus, etten koskaan tulisi vanhaksi vaimoksi — mutta — silloinhan minun aina täytyisi lukea läksyjä! Oi, oi, se olisi aivan liian ikävää."