Liisa, joka aina oli valmis kertomaan lemmikistään, vastasi nopeasti:
"Mirri on meidän kissamme. Ja te ette usko, kuinka mainio hiirenpyydystäjä se on. Ja näkisittepä, kuinka se pyytää lintuja. Yks kaks se sieppaa linnun kiinni ihan ensi näkemällä."
Nämä sanat saivat aikaan merkillisen hämmingin seurueessa. Muutamat linnut katosivat silmänräpäyksessä. Muuan vanha rastas kääriytyi siipiinsä huolellisesti huomauttaen: "Minun täytyy todellakin rientää kotiin; yöilma ei ole hyvä kaulalleni." Ja kanarialintu piipitti vavisten poikasilleen: "Tulkaa pois, lapsikullat! Joutukaa kiireesti vuoteisiinne." Niin jokainen lähti pois mikä minkin tekosyyn varjossa, ja Liisa oli tuossa tuokiossa ypöyksin.
"Kuka käski minun puhua Mirristä?" lausui hän suruissaan. "Ei kukaan täällä alhaalla näytä sitä rakastavan, ja kuitenkin tiedän, että se on paras kissa mikä ikinä on maailmassa elänyt. Oi, Mirri kultaseni! Näenköhän enää koskaan sinua?" Ja tätä ajatellessaan Liisa rukka purskahti itkuun, sillä hän oli sangen alakuloinen ja hylätty. Mutta kotvasen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän katseli sinne uteliaana, puolittain toivoen, että hiiri olisi muuttanut mielensä ja palaisi lopettamaan tarinansa.
Kanin kodissa
Tulija olikin valkoinen kani, joka hitaasti tipsutti takaisin, katsellen joka askelella hätäisesti ympärilleen, ikään kuin jotain etsien. Liisa kuuli sen mutisevan itsekseen: "Herttuatar! Herttuatar! Oi, käpäläparkojani! Oi, turkkiani ja poskipartaani! Hän teloittaa minut, niin totta kuin tässä seison. Minne kummaan olen ne hävittänyt?"
Liisa arvasi heti, että se haki viuhkaansa ja valkoisia hansikkaitaan. Ja koska hän oli hyväsydäminen tyttö, hän alkoi etsiä niitä, mutta turhaan, niitä ei näkynyt missään. Hänen uimaretkensä oli muuttanut koko paikan, suuri eteinen, lasipöytä ja pieni ovi — kaikki oli tipo tiessään.
Kani äkkäsi pian Liisan, ja nähdessään hänen hakevan hän huusi äkäisellä äänellä:
"Mitä sinä täällä teet, Anna-Maija? Juokse heti paikalla kotiin hakemaan minulle viuhka ja hansikkaani! Laittaudu sukkelasti matkaan." Ja Liisa pelästyi niin, että heti paikalla juoksi sinne päin minne kani näytti, sen enempi selittämättä kuka hän oikeastaan oli.
"Hän luulee minua sisäköksi", arveli hän itsekseen juostessaan. "Kylläpä hän hämmästyy huomatessaan, kuka minä oikeastaan olen. Mutta joka tapauksessa tuon hänelle viuhkan ja hansikkaat — nimittäin jos ne löydän." Näin puhuen hän joutui pienelle sievälle talolle, jonka ovella oli kiiltävä metallilevy ja siinä nimi V. ani. Hän astui sisään koputtamatta ja harppasi portaita ylös peläten kovasti, että oikea Anna-Maija tulee häntä vastaan ja ajaa hänet pois ennen kuin hän löytää viuhkan ja hansikkaat.