"Aivan niin teitkin, ukko raiska", sanoivat toiset.
"Meidän täytyy polttaa talo poroksi", kuului kani sanovan. Ja Liisa huusi niin kovaa kuin ikänänsä jaksoi: "Jos sen teette, ärsytän Mirrin kimppuunne."
Silmänräpäyksessä seurasi kuolemanhiljaisuus ja Liisa ihmetteli itsekseen: "Mihin he nyt ryhtyvät. Jos heillä olisi hitustakaan järkeä, niin he purkaisivat katon." Minuutin tai parin kuluttua alkoi taas kuulua liikettä ja Liisa kuuli kanin sanovan: "Yksi kärryllinen riittää kyllä aluksi."
"Kärryllinen mitä?" ajatteli Liisa. Mutta hänen ei tarvinnut kauan arvailla, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä rätisi piikivikuuro ikkunasta sisään, muutamia kiviä sattui hänen naamaansa. "Kyllä minä tämän lopetan", hän arveli ja huusi: "Parasta kun jätätte tuon tekemättä!" Sitä seurasi syvä hiljaisuus.
Liisa huomasi pian suureksi kummakseen, että piikivet lattialla muuttuivat pieniksi leivoksiksi. Sukkela tuuma juolahti hänen mie-leensä. "Jos minä syön yhden näistä leivoksista, muuttuu kokoni varmaankin jollain lailla, ja koska minun on mahdotonta kasvaa enää suuremmaksi, minun täytyy tietysti kutistua."
Hän nielaisi siis yhden leivoksen ja huomasi ilokseen kutistuvansa. Heti kun hän oli kyllin pieni mahtuakseen ovesta hän juoksi ulos talosta ja näki joukon pikku eläimiä ja lintuja, jotka odottivat ulkopuolella. Kaksi pientä marsua tuki Villeä, pientä sisilisko raukkaa, juottaen hänelle tuon tuostakin jotain pullosta. Samassa silmänräpäyksessä kun Liisa ilmestyi, hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa, mutta hän riensi pakoon niin nopeasti kuin ikinä jaksoi. Hetkisen kuluttua hän oli yksin tiheässä metsikössä.
"Ensi työkseni koetan päästä entiseen kokooni taas", arveli Liisa harhaillessaan metsikössä, "ja sitten koetan löytää tien tuohon ihanaan puutarhaan. Eiköhän se liene viisain tuuma?"
Se tuntui todella mainiolta tuumalta ja oli varsin yksinkertaisesti ja sukkelasti suunniteltu, pahin juttu siinä oli vain se, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta miten ajaa asia perille. Kulkiessaan siinä nyt hädissään puiden seassa hän äkkiä kuuli kimeää haukkumista aivan päänsä päältä.
Hän katsahti ylös ja näki äärettömän suuren koiranpennun, joka tuijotti häneen isoilla pyöreillä silmillään koettaen arasti koskettaa häntä käpälällään. "Pieni raukka", lausui Liisa hyväilevällä äänellä ja koetti viheltää sille. Mutta samalla hän kovasti pelkäsi, että se olisi nälissään, jolloin se yks kaks saattaisi nielaista hänet suuhunsa, hyväilystä sen enempää piittaamatta.
Tuskin itsekään tietäen mitä teki hän otti maasta pienen oksan ja osoitti sitä koiralle. Tästä penikka niin ilostui, että samassa hypähti korkealle ilmaan kaikilla neljällä jalalla, iloisesti haukkuen, hyökkäsi kiinni oksaan ja ravisti sitä pahanpäiväisesti. Liisa vetäytyi sitä piiloon suuren takiaisen alle, ja nyt alkoi hippasilla olo. Kun Liisa juoksi toiselle puolelle, hyökkäsi pentu taas oksaan kiinni ja teki kiireessään kuperkeikan. Liisasta tuntui kuin hän olisi leikkinyt hevosen kanssa ja hän pelkäsi joka hetki pennun polkevan hänet kuoliaaksi; hän kiersi yhtä mittaa takiaista ja pentu koetti iskeä oksaan, se juoksi askelen eteen- toisen taaksepäin ja haukkui koko ajan vimmatusti. Viimein se heittäytyi läähättäen maahan, kieli suusta ulkona ja suuret silmät puoliummessa.