Liisasta tämä tilaisuus näytti sopivalta pakoretkeen. Hän lähti kiireesti juoksemaan ja juoksi juoksemistaan, kunnes oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi hengittää. Pennun haukunta kaikui aivan heikosti kaukaisuudesta.
"Oli se sentään kovin sievä pieni pentu!" arveli Liisa, ja nojautui voikukkaa vasten levähtääkseen. "Olisin mielelläni opettanut sille temppuja", hän jatkoi löyhytellen voikukan lehdellä, "Jos vain olisin ollut kyllin iso. Voi hyvänen aika! Olinhan aivan unohtaa, että minun täytyy ruveta taas kasvamaan. Odotapas — mitä ihmeellisiä keinoja siihen käyttäisin. Arvattavasti minun tulee syödä tai juoda jotain; mutta mitä — kas siinä pulma juuri onkin."
Niin — siinä pulma olikin. Liisa katseli turhaan oikealle, katseli vasemmalle, nähdäkseen oliko kukkasten ja ruohonkorsien seassa jotakin, joka tällaisessa tapauksessa kelpaisi syötäväksi tai juotavaksi. Lähellä häntä kasvoi iso tatti, juuri hänen korkuisensa, ja kun Liisa oli tarkastellut sitä alapuolelta, takaa ja kumpaiseltakin sivulta, juolahti hänen mieleensä tarkastaa yläpuoleltakin.
Hän kohosi siis varpailleen ja kurkisti sienen reunan yli ja mitä näkikään — suuren vihertävän kaalimadon, joka istui sienen päällä käsivarret ristissä tyynesti polttaen pitkää piippua, välittämättä rahtuakaan Liisasta tai muusta maailmasta.
Kaalimato antaa hyvän neuvon
Kaalimato ja Liisa katselivat toisiaan hetken aikaa sanaakaan sanomatta. Vihdoin kaalimato otti piipun suustaan ja puhutteli Liisaa unisella pitkäveteisellä äänellä:
"Kuka sinä olet?" se sanoi.
Tämä ei ollut juuri hauska alku keskustelulle. Liisa vastasi hiukan arasti: "Minä — minä en oikein tiedä nyt juuri — taikka oikeastaan minä tiedän kuka olin tänä aamuna kun nousin ylös, mutta luulen että sen jälkeen olen useita kertoja vaihtunut."
"Mitä sillä tarkoitat?" virkkoi kaalimato ankarasti. "Selitä tar-kemmin."
"Minä pelkään, hyvä herra, etten itse voi tätä tarkemmin selittää", sanoi Liisa, "koska en ole minä, ymmärrättekö?"