"Lausu", sanoi kaalimato, "Kuules nyt, Pappa Kanttarelli".
Liisa pani kätensä ristiin ja alkoi:
"Kuules nyt, Pappa Kanttarelli", sanoi poika, "kun et ole enää lapsi niin mene jo sänkyyn ja rauhassa kelli — päällään ei seisoksi harmaahapsi."
Pappa vastasi: "Nuorena ennen
pelkäsin aivojen kärsivän siitä,
mutta sen opin vuosien mennen:
eihän minulla ollut niitä."
"Olet vanha", muorikin väitti näin,
"ja lihava myös kuin kaljapönttö;
kuperkeikan silti teit taaksepäin
— mistähän johtui teko niin hönttö?"
"Nuorena ennen", kertoi Pappa,
"voitelin voiteella selkäpiini;
sitä kuluikin muutama kappa,
vaan nyt on oloni notkea, fiini."
"Olet vanha ja leukasi lonksuvat,
ja silti syöt paistista lihat ja luut,
niin että rustot vain ronksuvat…
miten teet sen toisin kuin ukot muut?"
Sanoi Pappa: "Nuorena vaimoineni
kiistelin mitä on oikein ja väärin,
siihen päivässä tunteja meni,
vaan leukoihin voimaa sain ylen määrin."
"Olet vanha, ja tikkuunkin tulen sait,
kun kerran sitä raapaisit vain",
sanoi poika, "ja minä kolmesti kait
sitä joka kerran raapia sain."
"Ota opiksi, poikani, jos on halu",
sanoi Pappa, "ja höpinä riittää jo.
Tulitikkukaan ei ole leikkikalu,
sekin vaatii taitoa — uskotko?"