"Tahtoisin olla vähän isompi, herra kaalimato, jos suvaitsette", sanoi
Liisa. "On aivan liian hassua olla sormen pituinen."
"Minusta se päinvastoin on varsin sopiva koko", tiuskasi kaalimato ja kohosi pystyyn. (Se oli juuri sormen korkuinen).
"Mutta minä en ole siihen tottunut", vaikeroi Liisa raukka surkealla äänellä. Itsekseen hän ajatteli: "Ihmeellisiä nämä eläimet, loukkaantuvat vähemmästäkin."
"Kyllä siihen vielä aikaa myöten totut", sanoi kaalimato, pisti piipun suuhunsa ja alkoi taas sauhuttaa.
Tällä kertaa Liisa odotti kärsivällisesti kunnes se taas suvaitsi ruveta puhumaan. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua kaalimato otti piipun suustaan, pudisti itseään ja haukotteli muutaman kerran. Sitten se kömpi alas sieneltä ja ryömi tiehensä läpi ruohikon huomauttaen ohimennen: "Toinen puoli tekee sinut suuremmaksi, toinen puoli pienemmäksi."
"Minkä toinen puoli? Minkä toinen puoli?" ajatteli Liisa itsekseen.
"Sienen", sanoi kaalimato, aivan kuin se olisi kuullut Liisan ajatuksen, ja samassa se katosi.
Liisa tuijotti hetken aikaa miettiväisenä sieneen koettaen arvata, missäpäin sen molemmat sivut olivat; mutta kun sieni oli aivan pyöreä, ei asia ollut niinkään helposti ratkaistu. Viimein hän kiersi molemmat käsivartensa sen ympäri niin pitkälle kuin yletti ja mursi palasen sienestä kumpaisellakin kädellä.
"Mutta mikä nyt on oikea?" mietti hän ja nakersi koetteeksi pikkuisen oikean käden palasta. Samassa tuokiossa hän tunsi leuassaan kovan iskun, se oli kolahtanut hänen jalkaansa vastaan.
Hän pelästyi kovin tästä äkillisestä muutoksesta, mutta eipä ollut aikaa siekailuun, sillä hän tunsi supistuvansa aika kyytiä. Kiireesti hän siis haukkasi toisesta palasesta. Hänen leukansa oli pusertunut niin lähelle jalkaa, että hän töin tuskin saattoi avata suunsa; vihdoin viimein hänen kuitenkin onnistui nielaista suupala vasemman käden kappaleesta.