"Ah, vihdoinkin on pääni vapaa!" huudahti Liisa riemuissaan, mutta eipä sitä riemua kauan kestänyt, sillä kauhukseen hän huomasi olkapäänsä olevan näkymättömissä. Katsoessaan alas hän ei nähnyt muuta kuin suunnattoman pitkän kaulan, joka kohosi kuin korsi viheriän lehtimeren syvyydestä.
"Mitähän kaikki tämä viheriä on?" ihmetteli Liisa. "Ja minne ovat olkapääni joutuneet? Ja voi, käsi raukkani, minkä vuoksi en ollenkaan näe teitä?" Hän koetti näin puhellessaan liikutella niitä, mutta siitä ei ollut muuta seurausta kuin että viheriät lehdet jossain kaukana värisivät vienosti.
Koska hänen ei onnistunut kohottaa käsiään pään yli, koetti hän taivuttaa päätään käsiä kohti. Suureksi ilokseen hän huomasi kaulansa vääntyvän mukavasti joka suuntaan aivan kuin käärme. Hän oli juuri taivuttanut sen taiteelliseen kierteeseen ja oli sukeltamaisillaan lehtimereen, jonka puiden latvat muodostivat, kun yhtäkkiä kuului kovaa suhinaa. Hän hypähti pelästyen taaksepäin, suuri kyyhkynen lensi vasten hänen naamaansa ja löi häntä rajusti siivillään.
"Käärme!" rääkyi kyyhkynen.
"Minä en ole käärme!" sanoi Liisa loukkaantuneena. "Jätä minut rauhaan."
"Käärme, sanon minä!" toisti kyyhkynen. Tällä kertaa sen ääni sentään oli leppeämpi ja se jatkoi vaikeroiden:
"Minä koetan kaikkia keinoja, mutta ei mikään auta."
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Liisa.
"Minä olen etsinyt puunjuuret, etsinyt rannat ja etsinyt pensaikot yltä yleensä", puheli kyyhkynen kuulematta Liisan huomautusta; "Mutta nuo käärmeet! Ei mikään estä niitä."
Liisa joutui yhä enemmän ymmälle, mutta päätti odottaa ääneti kunnes kyyhkynen oli lopettanut puheensa.