"Ikään kuin ei munien hautomisessa olisi kyllin työtä", puheli kyyhkynen edelleen; "sen lisäksi täytyy vielä pitää yöt päivät silmällä käärmeitä. En ole silmiäni ummistanut kolmeen viikkoon."
"Olen kovin pahoillani siitä, että teillä on ollut niin paljon vastusta", sanoi Liisa, joka alkoi käsittää mitä kyyhkynen tarkoitti.
"Ja juuri nyt, juuri kun valitsin korkeimman puun metsässä", jatkoi kyyhkynen ja sen ääni kimeni kirkunaksi, "ja juuri kun luulin vihdoin viimein päässeeni niistä, ne tulla tupsahtavat luikerrellen pilvestä! Hyi, käärme!"
"Mutta minä en ole käärme, usko minua", intti Liisa. "Minä olen — olen —"
"No niin! Mikä sinä sitten olet?" sanoi kyyhkynen. "Huomaan, että koetat sepitellä jotain juttua."
"Minä — minä olen pieni tyttö", sanoi Liisa jotenkin epävarmasti muistellessaan, miten monessa eri muodossa hän tämän päivän kuluessa oli ollut.
"Erinomaisen huvittava juttu totta tosiaan", sanoi kyyhkynen mitä ylenkatseellisimmalla äänellä. "Olen eläissäni nähnyt monta pientä tyttöä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi tuommoinen kaula. Ei, ei! Sinä olet käärme; siitä et pääse mihinkään. Ensi kerralla kai yrität kertoa minulle, ettet koskaan ole maistanutkaan munia."
"Olen kylläkin syönyt munia", sanoi Liisa, joka oli sangen totuutta rakastava lapsi; "mutta pienet tytöt syövät munia aivan yhtä mielellään kuin käärmeetkin, etkö sitä tiedä?"
"Minä en usko sitä", sanoi kyyhkynen; "Mutta jos niin on, ovat he tietysti jonkinlaisia käärmeitä, sen verran ymmärrän."
Tämä omaksuma oli Liisalle jotain ihka uutta. Hän oli hetken aikaa aivan vaiti, kyyhkynen sitä vastoin jatkoi: "Sinä haet munia, sen huomaan liiankin hyvin; minulle on siis yhdentekevää, oletko pieni tyttö vai käärme."