"Mutta minulle se ei ole yhdentekevää", selitti Liisa kiihkeästi, "sitä paitsi en todellakaan hae munia ja jos hakisinkin, en kuitenkaan voisi käyttää sinun muniasi. En näet pidä raaoista munista."
"Mene sitten matkoihisi täältä!" puhisi kyyhkynen vihoissaan ja laskeutui jälleen hautomaan pesäänsä. Liisa ryömi puiden alle niin hyvin kuin saattoi, sillä hänen kaulansa kietoutui oksiin ja hänen täytyi yhtä mittaa pysähtyä irrottamaan sitä. Vähän ajan perästä hän muisti, että hänellä vielä oli kädessään sienen kappaleet. Hän alkoi nyt varovasti maistella niitä nakertaen vuoron perään ensin yhtä sitten toista, jolloin hän muuttui milloin pienemmäksi milloin suuremmaksi. Vihdoin hänen onnistui saavuttaa tavallinen kokonsa.
Oli niin pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli ollut suunnilleen oikean kokoinen, että hänestä tuntui oikein oudolta. Vähitellen hän kuitenkin tottui siihen ja alkoi taas vanhaan tapaansa puhella itsekseen. "Kas niin, nyt olen päässyt puolitiehen tuumassani. Kylläpä ovat hassunkurisia kaikki nämä muutokset! En koskaan tiedä, miltä seuraavassa silmänräpäyksessä näytän. Joka tapauksessa olen jälleen sen kokoinen kuin tavallisesti, ja nyt menen ensi työkseni tuohon ihanaan puutarhaan. Mutta kuinka sinne pääsen, sen haluaisin tietää!" Näin puhuessaan hän yhtäkkiä saapui avonaiselle paikalle, jonka keskellä oli pieni, noin puolentoista metrin korkuinen talo. "Kukahan siinä asuu", ajatteli Liisa. "Minun on mahdotonta astua siihen näin pitkänä, he varmaan joutuisivat pelosta suunniltaan minut nähdessään."
Hän alkoi siis taas nakerrella oikean käden kappaletta eikä uskaltanut lähestyä taloa ennen kuin oli kutistunut vajaan vaaksan korkuiseksi.
Porsas ja pippuri
Hetken aikaa hän tarkasti hiljaa taloa miettien mitä nyt seuraisi.
Yhtäkkiä juoksi metsästä lakeija yllään punoksinen virkapuku. Puvusta
Liisa tunsikin hänet lakeijaksi; naamasta päättäen häntä olisi voinut
luulla kalaksi.
Tämä merkillinen olento koputti rystysillään kovasti oveen. Sen avasi toinen virkapukuinen lakeija, jonka pyöreä naama ja suuret silmät suuresti muistuttivat sammakkoa. Liisa huomasi, että molemmilla lakeijoilla oli puuteroidut hiukset, jotka valuivat kiharoina olkapäille. Hän oli kovin utelias näkemään mitä tämä kaikki tiesi ja hiipi sen vuoksi vähän lähemmäksi kuunnellakseen.
Kalalakeija veti ensin kainalostaan ison kirjeen, melkein yhtä ison kuin hän itse, ja ojensi sen toiselle, lausuen juhlallisella äänellä: "Herttuattarelle… Kuningattaren kutsukirje krokettipeliin." Sammakkolakeija toisti yhtä juhlallisella äänellä vaihtaen vain pikkuisen sanajärjestystä: "Kuningattarelta. Kutsukirje herttuattarelle krokettipeliin."
Ja sitten molemmat kumarsivat niin syvään, että heidän kiharansa kietoutuivat toisiinsa.
Liisaa nauratti kovasti. Hänen täytyi juosta takaisin metsään, ettei kukaan kuulisi hänen nauruaan. Kun hän hetkisen kuluttua kurkisti piilopaikastaan, oli kalalakeija mennyt ja toinen istui maassa oven luona tuijottaen tyhmännäköisenä ylös pilviin.