Liisa astui pelokkaasti ovelle ja kolkutti.
"On aivan turhaa kolkuttaa", sanoi lakeija, "jopa kahdestakin syystä. Ensiksi koska minä olen samalla puolen ovea kuin sinä, ja toiseksi koska he meluavat siellä niin, että sinua on mahdotonta kuulla."
Ja kylläpä siellä pidettiinkin vallan erinomaista melua — ulvottiin ja niistettiin yhtä mittaa, silloin tällöin kuului kovaa ryskettä aivan kuin jokin vati tai kattila olisi särkynyt palasiksi.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka pääsen sisälle?" sanoi Liisa.
"Sinun kolkutuksessasi olisi jotain järkeä, jos ovi olisi meidän välillämme", puheli lakeija edelleen ottamatta Liisan kysymystä korviinsa. "Jos sinä esimerkiksi olisit sisäpuolella, voisit kolkuttaa ja minä voisin päästää sinut ulos, vai mitä?" Hän tuijotti puhuessaan koko ajan pilviin, ja Liisasta tämä oli varsin epäkohteliasta. "Mutta ehkä hän ei voi muuta", hän arveli, "hänen silmänsä ovat kovin korkealla päässä. Joka tapauksessa hän kuitenkin voisi vastata minun kysymykseeni."
"Kuinka pääsen sisälle?" kysyi hän uudelleen ääneen.
"Minä istun tässä", sanoi lakeija, "huomiseen".
Samassa ovi aukeni ja suuri lautanen tulla tupsahti alas ihan lakeijan päätä kohti; onneksi se vain sipaisi hänen nenäänsä ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi puuhun hänen takanaan.
"— tai ehkä ylihuomiseen", jatkoi lakeija samalla äänellä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Kuinka pääsen sisään?" kysyi Liisa kolmannen kerran kovemmalla äänellä.