"Pääsetkö lainkaan sisään?" sanoi lakeija. "Siinä ensimmäinen kysymys, vai mitä."
Se oli kyllä totta, mutta Liisa ei sitä mielellään kuullut. "Onpa todella kauheata", hän mutisi itsekseen, "kuinka nenäkkäitä kaikki nämä olennot ovat. Siitä voi melkein tulla hulluksi."
Lakeijasta näytti olevan paikallaan uudistaa äskeinen huomautuksensa hiukan toisessa muodossa.
"Minä istun tässä", sanoi hän, "aamusta iltaan, päivät pääksytysten."
"Mutta mitä minä teen?" kysyi Liisa.
"Mitä tahansa", sanoi lakeija ja alkoi viheltää.
"Eipä totta tosiaan kannata puhua hänelle", sanoi Liisa epätoivoissaan, "hän on kerrassaan hölmöläinen." Ja hän avasi oven ja astui sisään.
Ovi johti suoraan suureen keittiöön, joka oli lattiasta kattoon asti täynnä savua. Herttuatar istui kapalolapsi sylissään kolmijalkaisella tuolilla keskellä lattiaa. Keittäjätär seisoi tulen ääressä selkä köyryssä ja hämmensi suurta kattilaa, joka näytti olevan täynnä lientä.
"Tuossa liemessä on varmaankin liian paljon pippuria", ajatteli Liisa, hänen täytyi näet yhtä mittaa aivastaa.
Ainakin oli sitä yllin kyllin ilmassa, sillä herttuatar aivasti tuon tuostakin, kapalolapsi taas parkui ja aivasteli vuorotellen lakkaamatta. Ainoat henkilöt keittiössä, jotka eivät aivastaneet, olivat keittäjätär ja suuri kissa, joka istui lieden ääressä ja irvisti, niin että suu venyi poskelta toiselle.