"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvistää noin?" virkkoi Liisa vähän arasti. Hän ei näet oikein tietänyt, sopiko hänen aloittaa keskustelu.
"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää. Porsas!"
Hän kirkaisi viimeisen sanan niin kauhean rajusti, että Liisa pelosta hypähti, mutta sitten hän huomasi, että se oli tarkoitettu kapalolapselle eikä hänelle. Hän rohkaisi siis mielensä ja puheli edelleen.
"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan irvikissoista enkä ole tiennyt, että kissat osaavat irvistää."
"Kaikki kissat osaavat ja useimmat irvistävätkin", sanoi herttuatar.
"Minä en tiedä yhtään sellaista", sanoi Liisa sangen kohteliaasti mielissään siitä, että oli päässyt kiinni keskusteluun.
"Sinä et tiedä vielä paljon", sanoi herttuatar. "Etpä toden totta."
Liisaa ei tämä huomautus lainkaan miellyttänyt. Hän piti parhaana valita toisen puheenaiheen. Sillä aikaa kun hän koetti keksiä sopivaa keskustelemista, nosti keittäjätär liemikattilan tulelta ja alkoi sitten heitellä kaikkea mitä ikinään käsiinsä sai herttuattaren ja kapalolapsen päälle — siinä lensi pesäristikko, siinä paistinpannut, lautaset, vadit, kaikki yhdessä mylläkässä. Herttuatar ei ollut tietääkseen niistä, vaikka jokin kappale häneenkin sattui, ja kapalolapsi kirkui jo ennestään niin kauheasti, että oli aivan mahdotonta tietää, sattuivatko iskut siihen vai eivätkö.
"Oi, pyydän teitä, olkaa varovaisempi", huudahti Liisa juoksennellen edestakaisin sydän kurkussa. "Oi, nyt se vie hänen pienen sievän nenänsä." Mahdottoman suuri paistinpannu lensi näet juuri ohitse ja oli miltei siepata pienokaisen nenän mennessään.
"Jos jokainen hoitaisi vain omia asioitaan", sanoi herttuatar käheällä äänellä, "pyörisi maailma paljon nopeammin kuin se pyörii."