"Voi, kuinka Mirri minua tänä iltana hakee! Toivottavasti he illalla muistavat antaa sille maitotilkan. Oi, Mirri, pieni kultaseni, jospa olisit täällä luonani! Täällä ilmassa ei tosin ole hiiriä, mutta sinähän voisit pyytää yölepakon, nehän ovat hiiren sukua muistaakseni. Mutta syövätköhän kissat yölepakoita?" Ja nyt alkoi Liisa tulla uniseksi ja mutisi puolitorkuksissa: "Syövätköhän kissat yölepakoita! Syövätköhän kissat yölepakoita? Syövätköhän yölepakot kissoja?" Hänellä kun ei näet ollut ketään, joka olisi vastannut, oli sama, mitenpäin hän teki kysymyksensä. Hän tunsi vaipuvansa uneen ja oli juuri unessa kävelevinään käsi kädessä Mirrin kanssa kysyen siltä sangen vakavasti: "Kas niin, Mirriseni, sano vain totuus, oletko koskaan syönyt yölepakoita?" — Läiskis — siinä samassa hän oli pitkällään risu- ja lehtiläjällä.
Liisa ei lainkaan satuttanut itseään. Yks kaks hän hypähti pystyyn ja katseli ylös, mutta hänen yläpuolellaan oli pilkkosen pimeä. Hänen edessään oli toinen pitkä käytävä, jota pitkin valkoinen kani kiireesti juosta vilisti. Nyt ei auttanut vitkastella. Tuulennopeasti Liisa hyökkäsi eteenpäin ja joutui juuri parahiksi kuulemaan, kuinka se nurkan taa kääntyessään sanoi:
"Kautta korvieni ja poskipartani, olen kuin olenkin myöhästynyt!"
Liisa oli aivan sen kintereillä, mutta kun hän tuli nurkalle, oli kani tipo tiessään ja hän oli yksin pitkässä, matalassa eteisessä, jonka katossa riippui monenmoisia kirkkaita lamppuja.
Molemmin puolin eteistä oli ovia, mutta ne olivat kaikki lukossa. Liisa koetti avata ovea, koetti toista ja kolmatta, ei yksikään auennut, ja surullisena hän astui edestakaisin arvellen ja aprikoiden mitä tehdä.
Äkkiä hän pysähtyi pienen kolmijalkaisen pöydän eteen, joka oli kokonaan paksusta lasista tehty. Siinä ei ollut mitään muuta kuin pieni kultainen avain. Liisa tarttui siihen heti ja alkoi avata sillä eteisen ovia. Mutta voi surkeata: se ei sopinut ainoaankaan, lukot olivat joko liian suuria tahi pieniä, ja ovet pysyivät kuin pysyivätkin suljettuina. No, miten ollakaan, siinä kulkiessaan Liisa keksi matalan väliverhon, jota hän ei ennen ollut huomannut, ja sen takana oli noin puolen metrin korkuinen pieni ovi. Liisa pisti pienen kulta-avaimen lukkoon, ja hänen suureksi ilokseen se sopi.
Liisa avasi oven. Se johti kapeaan käytävään, joka ei ollut hiiren reikää leveämpi. Hän laskeutui polvilleen ja näki käytävän päässä mitä ihanimman puutarhan. Hyvänen aika, kuinka hänen teki mieli päästä tästä pienestä eteisestä tuonne, missä kirjavat kukkapenkereet hohtivat ja viileät lähteet pulppusivat. Mutta ei edes hänen päänsäkään mahtunut ovesta.
"Ja mitäpä siitä jos pääni mahtuisikin", tuumi Liisa raukka, "kun olkapääni kuitenkin jäävät tälle puolen. Oi, jospa voisin supistua kokoon kuin kaukoputki! Kunpa vain tietäisin miten pääsisi alkuun, se ehkä kävisikin laatuun." Liisa oli, nähkääs, kokenut niin paljon kummallista tänään, ettei hänestä juuri mikään enää ollut mahdotonta.
Eipä kannattanut enää istua pikku oven luona, mitäpä hyötyä siitä oli. Liisa palasi pöydän luo arvellen, että hän ehkä löytäisi sieltä uuden avaimen tai jonkin käsikirjan, jossa olisi neuvoja, miten ihminen voi supistua kokoon kuin kaukoputki. Ja miten ollakaan, tällä kertaa hän löysi pienen pullon.
"Se on nyt vasta ilmestynyt siihen", päätteli Liisa ja ihmetteli pulloa. Sen kaulaan oli sidottu paperiliuska, johon oli suurilla, kauniilla kirjaimilla painettu: "Juo minut."