On helppo sanoa: "Juo minut", mutta Liisa oli pieni viisas tyttö eikä hätäillyt. "Katsotaanpa ensin", tuumi hän, "onko tässä pääkallonkuva." Hän oli näet lukenut monta jännää kertomusta lapsista, jotka olivat polttaneet itsensä, joutuneet petojen saaliiksi tai muuhun pahaan pelkästään, koska eivät olleet totelleet vanhempain ihmisten varoituksia, kun he esimerkiksi kielsivät tarttumasta tulikuumaan hiilihankoon tai terävään veitseen. Hän tiesi myös, että ennemmin tai myöhemmin käy huonosti, jos juo pullosta, johon on merkitty pääkallonkuva.
* * * * *
"Tämäpä tuntuu kummalta!" sanoi Liisa. "Minä supistun varmaan paraikaa kokoon kuin kaukoputki."
Oikein arvattu, hän oli nyt vain vaaksan pituinen. Liisa ihastui tästä kovin, sillä nyt hän luuli voivansa astua pikku oven kautta ihanaan puutarhaan. Mutta ensin hän odotti kotvan aikaa nähdäkseen, kestikö kutistumista vielä, milteipä häntä vähän pelotti. "Sillä kukapa tietää", hän mietti, "vaikka minun kävisi kuin kynttilän, joka palaa tyhjiin." Ja nyt hän alkoi miettiä, millainen kynttilä on, kun se on palanut tyhjiin, mutta vaikka kuinka olisi koettanut hän ei muistanut miltä se näytti.
No niin — kun ei mitään sen kummempaa tapahtunut, hän päätti mennä puutarhaan; mutta voi Liisa raukkaa! Ovella hän huomasi unohtaneensa kulta-avaimen, ja kääntyessään takaisin sitä ottamaan hän huomasi kauhukseen ettei enää ylettynytkään pöydälle. Hän näki aivan selvästi avaimen lasin lävitse ja koetti kiivetä ylös pöydän jalkoja myöten, mutta ne olivat liian liukkaat. Kerran toisensa jälkeen hän putosi maahan, ja viimein hän väsyneenä istuutui ja purskahti katkeraan itkuun.
Hetken aikaa siinä itkettyään hän alkoi torua itseään kuten hänen oli tapana. Hän näet antoi usein itselleen hyviä neuvoja, vaikka seurasi niitä harvoin. Saattoipa hän joskus torua itseään niinkin ankarasti, että alkoi itkeä, ja kerran hän antoi itselleen aimo korvapuustin, kun hän pelatessaan itsensä kanssa krokettia oli tehnyt vääryyttä. Tämä pieni merkillinen lapsi leikki näet mielellään olevansa kaksi eri ihmistä.
"Mutta nyt ei tosiaankaan kannata olla olevinaan kaksi eri henkilöä", huokasi Liisa raukka. "Hyvä jos minusta on yhdeksikään ihmiseksi!"
Samassa hänen silmänsä sattuivat pieneen lasilippaaseen pöydän alla. Hän avasi sen. Siinä oli hyvin pieni kakku, johon oli sievästi rusinoilla kirjoitettu: "Syö minut".
"Syön kuin syönkin", arveli Liisa. "Jos se muuttaa minut suuremmaksi, yletyn ottamaan avaimen pöydältä; jos se taas muuttaa minut vielä pienemmäksi, mahdun ryömimään oven alitse, ja niin pääsen joka tapauksessa puutarhaan."
Hän maistoi pienen palan ja arveli uteliaana: "Ylöspäinkö vai alaspäin?" Ja jotta paremmin tuntisi minnepäin kasvoi, pani hän kätensä päälaelleen. Suureksi kummakseen hän ei huomannut mitään muutosta koossaan. Olipa vain yhtä pieni kuin ennenkin.