Silloin hän rohkeasti pisti kakun suuhunsa ja söi sen kokonaan.
Kyynellammikko
"Hassumpaa, yhä vain hassumpaa!" huudahti Liisa. "Nyt minä venyn ylöspäin, enpä ole eläissäni nähnyt pitempää kaukoputkea. Hyvästi, jalat!" Hän oli näet kasvanut niin pitkäksi, että tuskin saattoi nähdä jalkojaan, niin kaukana ne olivat. "Oi, pikku jalkaraukat, kukahan nyt vetää sukat ja kengät teihin, kun minä olen näin hirveä kaukana? En voi nyt enää teitä auttaa, teidän täytyy tulla toimeen omin neuvoin. Mutta minun täytyy olla kiltti niille, muuten ne ehkä eivät kuljekaan sinne, minne minä tahdon! Maltahan! Minäpä lahjoitan niille joka jouluksi uudet kengät."
Ja nyt Liisa alkoi miettiä tätä uutta keksintöään.
"Mitenhän minä toimitan ne perille. Parasta lienee lähettää postissa", hän ajatteli. "Onpa todella hassunkurista lähettää lahjoja omille jaloilleen! Entä millaisen osoitteen kirjoitan?"
Korkeasti kunnioitettu Liisan Oikea Jalka Takkamatto lähellä uunia (monet terveiset Liisalta).
"Voi, mitä lörpöttelenkään!"
Samassa hänen päänsä kolahti eteisen kattoon, totta tosiaan hän oli nyt kasvanut kolmen metrin korkuiseksi. Näppärästi hän sieppasi pienen kulta-avaimen pöydältä ja riensi puutarhan ovelle.
Liisa rukka! Siinä nyt oltiin — turha vaiva oli pyrkiä ovesta ulos. Hän ei voinut tehdä muuta kuin maata kyljellään ja pikkusen tirkistää yhdellä silmällä puutarhaan. Suruissaan hän istui taas ja alkoi katkerasti itkeä.
"Häpeä toki", hän torui itseään, "noin suuri tyttö (siinä hän olikin oikeassa) ja itkee tuolla lailla. Ole heti paikalla vaiti, sanon minä!"