"Mitähän minä nyt oikein tälle otukselle teen, kun tulen kotia", mietti Liisa. Samassa se röhkäisi niin rajusti, että Liisa pelästyneenä katseli sitä kasvoihin. Tällä kertaa hän ei enää voinut erehtyä, se oli kuin olikin porsas, ja Liisa ymmärsi, että oli hassua kuljettaa sitä enää sylissään.
Hän laski siis pikku elukan maahan ja näki ilokseen sen juosta hölkyttävän metsään vallan rauhallisesti.
"Muutaman vuoden kuluttua siitä olisi luullakseni tullut kauhean ruma lapsi, mutta porsaaksi se on hyvin sievä", tuumi Liisa ja alkoi ajatella, miltä hänen lapsituttavansa näyttäisivät porsaina — "muutamat sopisivat oikein hyvin porsaiksi, kunpa vain tietäisi oikean keinon millä heidät muuttaa -." Huh! siinä istui irvikissa puunoksalla vain jonkin verran hänen yläpuolellaan.
Kissa katseli Liisaan, irvisti ja irvisti. Liisan mielestä se näytti perin hyväntahtoiselta, vaikka sillä kyllä oli sangen pitkät kynnet ja hirveän paljon hampaita, niin että oli parasta kohdella sitä kunnioituksella.
"Irvimirri", hän alkoi hiukan arasti, sillä hän ei tietänyt, pitikö se tästä nimityksestä. Mutta kissa irvisti yhä enemmän ja Liisa ajatteli: "Kyllä se siitä pitää."
Sitten hän jatkoi: "Sallikaa minun kysyä, mitä tietä minun tulee kulkea?"
"Se riippuu suureksi osaksi siitä, minne sinä tahdot kulkea", sanoi kissa.
"Ei sillä ole niin väliä minne —", sanoi Liisa.
"Sittenhän on samantekevää mitä tietä kuljet", sanoi kissa.
"— kunhan vain pääsen jonnekin", lisäsi Liisa selitykseksi.