"Miksi juuri m:llä?" kysyi Liisa.
"Miksi ei sillä?" virkkoi höperö jänis.
Liisa vaikeni.
Murmeli sulki silmänsä hetkeksi ja alkoi torkkua, mutta kun hatuntekijä nipisti sitä, heräsi se kirkaisten ja jatkoi edelleen: "— kaikkea mikä alkoi m:llä, kuten muurahaisia, muistoa, melua ja monta."
Liisa joutui yhä enemmän ymmälle. "Mutta minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Ole sitten vaiti", tiuskasi hatuntekijä.
Tämmöistä hävyttömyyttä ei Liisa enää voinut kestää. Hän nousi istuimeltaan syvästi loukkaantuneena ja lähti pois. Murmeli vaipui samassa silmänräpäyksessä uneen, eivätkä toiset välittäneet Liisan lähdöstä, vaikka hän kaksi tai kolme kertaa katsahti taakseen salaa toivoen, että he kutsuisivat hänet takaisin. Viimeisen kerran kääntyessään hän näki heidän koettavan pistää murmelia teekannuun.
"En ikimaailmassa enää mene tuonne!" sanoi Liisa samotessaan metsän läpi. "Typerämmässä teeseurassa en toden totta vielä eläissäni ole ollut."
Näin puhellessaan hän huomasi, että eräässä puussa oli ovi, joka johti suoraan sisälle runkoon.
"Sepä ihmeellistä", tuumi hän. "Mutta kaikkihan on tänään ihmeellistä.
Luullakseni on parasta astua heti paikalla sisään." Ja niin hän tekikin.