"Suvaitsetteko sanoa minulle", puhui Liisa hiukan pelokkaasti, "minkä tähden te maalaatte noita ruusuja?"
Viitonen ja Seitonen olivat ääneti ja katsoivat Kakkoseen. Kakkonen lausui puoliääneen: "Katsokaas, neiti, jos toden sanon, pitäisi näiden ruusupuiden olla punaisia, mutta me olemme erehdyksessä istuttaneet yhden valkoisen. Jos kuningatar nyt huomaa sen, tulemme kaikki päätä lyhyemmiksi. Siksipä juuri, neiti, panemme parastamme, ennen kuin hän saapuu tänne —." Tässä silmänräpäyksessä parahti Viitonen, joka tuon tuostakin oli luonut levottomia katseita puutarhan päähän: "Kuningatar! Kuningatar!" ja nuo kolme puutarhuria heittäytyivät tuossa tuokiossa maahan kasvoilleen. Kuului monen askelen kopinaa, ja Liisa katsahti uteliaana taakseen nähdäkseen kuningattaren.
Ensiksi astui kymmenen sotamiestä nuijat kädessä; he olivat kaikki samanmuotoisia kuin puutarhurit, yhtä nelikulmaisia ja litteitä, yläkulmissa kädet ja alakulmissa jalat. Siten tulivat hoviherrat, he olivat kokonaan timanttien peitossa ja astuivat kaksittain kuten sotamiehetkin. Heitä seurasivat kuninkaalliset lapset, joita oli kymmenen. Nuo herttaiset pienokaiset kulkivat iloisesti juoksennellen käsi kädessä paritusten. Heidän pukunsa oli koristettu sydämillä. Heidän jälkeensä tulivat vieraat, jotka enimmäkseen olivat ruhtinaallisia henkilöitä, ja heidän joukossaan Liisa huomasi valkoisen kanin. Se puheli kiihkeästi ja hermostuneesti, hymyili kaikelle mitä sanottiin ja kulki Liisan ohi häntä huomaamatta. Sitten seurasivat herttasotamiehet kantaen kuninkaan kruunua punaisella sametti tyynyllä. Ja viimeisinä astuivat Herttakuningas ja Herttakuningatar.
Liisa oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heittäytyä maahan kasvoilleen kuten nuo kolme puutarhuria, mutta hän ei muistanut koskaan kuulleensa, että niin olisi tapa silloin kun juhlakulkue astui ohi. "Ja turhapa silloin olisikin pitää juhlakulkueita", hän arveli, "jos kaikki ihmiset makaisivat kasvoillaan eivätkä näkisi mitään." Ja niin hän jäi paikoilleen seisomaan.
Kun kulkue saapui Liisan kohdalle, kaikki pysähtyivät katselemaan häntä ja kuningatar kääntyi kuninkaan puoleen kysyen ankarasti: "Kuka tämä on?" Kuningas vain kumarsi hymyillen vastaukseksi.
"Hölmö!" sanoi kuningatar pudistaen vihaisesti päätään. Sitten hän kääntyi Liisan puoleen kysyen: "Mikä on nimesi, lapsi?"
"Nimeni on Liisa, armollinen majesteetti", vastasi Liisa hyvin kohteliaasti, mutta itsekseen arveli: "Pyh, pelkkää korttipakkaa kaikki tyynni. En lainkaan pelkää heitä."
"Entäs nämä, keitä he sitten ovat?" sanoi kuningatar osoittaen sormellaan kolmea puutarhuria, jotka yhä makasivat maassa ruusupuun juurella. Heistä ei tietysti voinut nähdä kun he makasivat siinä kasvoillaan, olivatko he puutarhureja, sotamiehiä, hoviherroja vai kuninkaan lapsia. Selkäpuoli oli näet samanlainen jokaisella.
"Kuinka minä sen tietäisin", lausui Liisa, itsekin hämmästyen rohkeuttaan. "Ei se minuun kuulu."
Kuningatar sävähti kiukusta tulipunaiseksi. Hän mulkoili hetken aikaa vihaisesti kuin petoeläin eteensä ja kirkui: "Pää poikki!"