Liisa ei keksinyt sanoa sen parempaa kuin: "Kissa on herttuattaren oma, paras olisi kysyä häneltä."
"Hän on vankeudessa", sanoi kuningatar teloittajalle, "tuokaa hänet tänne." Ja teloittaja juoksi pois.
Samassa alkoi kissanpää kadota, ja kun teloittaja saapui takaisin herttuattaren kera, se oli tykkänään kadonnut. Kuningas ja teloittaja juoksivat kuin hullut edestakaisin löytääkseen kissanpään, ja toiset seurueesta palasivat krokettikentälle.
Valekilpikonnan tarina
"Et saata uskoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut taas!" sanoi herttuatar pistäen käsivartensa hellästi Liisan kainaloon.
He astuivat eteenpäin, ja Liisa oli varsin iloinen nähdessään hänen olevan noin hyvällä tuulella. Hän arveli itsekseen, että pippuri kaiketi oli syynä siihen, että herttuatar taannoin keittiössä oli niin rajuluontoinen.
"Jos minä olisin herttuatar", hän tuumi, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin, "en koskaan käyttäisi pippuria. Liemi maistuu paljon paremmalta ilman sitä. — Kenties pippuri juuri tekeekin ihmiset niin äkäisiksi", hän jatkoi iloissaan siitä, että oli keksinyt jotain uutta, "ja etikka tekee heidät happamiksi — ja kamomillatee katkeriksi — ja — ja rintasokeri ja muut sellaiset tekevät lapset suloisiksi. Minä toivoisin vain ihmisten tämän ymmärtävän, silloin he eivät olisi niin saitoja makeisten jaossa."
Hän unohti tykkänään herttuattaren tätä tuumiessaan ja säpsähti, kun yhtäkkiä kuuli hänen äänensä korvansa juuressa.
"Sinä mietit jotain, kultaseni, siksi unohdat puhua. En nyt juuri tällä haavaa muista minkä opetuksen tästä saa, mutta hetkisen kuluttua sen sanon."
"Ehkä siitä ei saakaan mitään oppia", rohkeni Liisa huomauttaa.