"Vaiti, vaiti, lapseni!" sanoi herttuatar. "Ei ole ainoatakaan asiaa, josta ei saisi jotain oppia, kun sen vain keksii." Näin sanoen hän likistäytyi aivan Liisan kylkeen. Liisa ei lainkaan pitänyt siitä, että hän tunkeutui niin lähelle, ensiksikin siitä syystä, että herttuatar oli juuri niin pitkä, että hänen leukansa ylettyi tytön olkapäihin ja tämä leuka oli epämiellyttävän terävä. Mutta Liisa ei tahtonut olla tyly ja koetti siis tyynesti kantaa kohtalonsa.
"Sopu näyttää olevan parempi nyt kentällä", virkkoi hän.
"Niin näkyy", sanoi herttuatar, "ja tästä voimme oppia: Kyllä sopu sijaa antaa."
"Kaikesta hän keksiikin jotain oppia", arveli Liisa itsekseen.
"Sinä varmaankin ihmettelet sitä, etten kiedo käsivarttani kaulaasi", puhui herttuatar, hetken kuluttua, "mutta katsopas, minä en oikein luota flamingosi lauhkeuteen. Luuletko että uskallan koettaa?"
"Se voisi puraista", vastasi Liisa viekkaasti, hän ei näet lainkaan halunnut herttuattaren käsivartta kaulaansa.
"Tosiaan", sanoi herttuatar; "flamingot ja sinappi purevat kumpikin. Ja tästä voimme oppia: Kaksi kukkoa ei sovi samalla tunkiolla kiekumaan."
"Mutta sinappi ei ole lintu", Liisa huomautti.
"Oikeassa kuten aina", sanoi herttuatar, "sinulla on erinomaisen selvä järki."
"Minä luulen, että se kuuluu kivennäisiin", sanoi Liisa.