"Tietysti", sanoi herttuatar, joka mielihyvällä näytti hyväksyvän kaiken, minkä Liisa sanoi, "täällä aivan lähellä on sinappikaivos. Ja tästä voimme oppia —"
"Ai, nyt tiedänkin!" huudahti Liisa keskeyttäen herttuattaren. "Se on vihannes. Se ei tosin näytä vihannekselta, mutta niin se sittenkin on."
"Olen aivan yhtä mieltä sinun kanssasi", sanoi herttuatar. "Ja tästä voimme taaskin oppia: Ole se, miltä näytät! Tai yksinkertaisemmin lausuttuna: Älä koskaan luulottele olevasi toinen kuin miltä muiden silmissä näytät tai olet näyttänyt, tai älä näyttäydy toisena kuin mikä toisten silmissä olet ollut, silloin kun näytit toiselta toisten silmissä."
"Luullakseni ymmärtäisin tämän paremmin, jos näkisin sen kirjoitettuna, pelkään etten oikein voinut seurata sanojanne", lausui Liisa hyvin kohteliaasti.
"Oh, tämä ei ole mitään sen rinnalla mitä voisin sanoa, jos vain tahtoisin", sanoi herttuatar.
"Älkää suinkaan vaivautuko sen enempää", sanoi Liisa.
"Oi, älä puhu vaivautumisesta!" sanoi herttuatar. "Minä lahjoitan sinulle kaiken, mitä tähän asti olen puhunut."
"Senlaatuiset lahjat eivät todellakaan ole kalliita!" arveli Liisa itsekseen. "Olenpa iloinen siitä, ettei minulle anneta mokomia syntymäpäivälahjoja!" Mutta hän ei uskaltanut lausua tätä ääneen.
"Taasko ajatuksissa?" kysyi herttuatar ja painoi terävän pikku leukansa syvemmälle Liisan olkapäähän.
"On kai minulla oikeus ajatella", vastasi Liisa tuikeasti, häntä alkoi näet keskustelu tuskastuttaa.