"Ihan varmasti lausuin väärin", huokasi Liisa raukka kyynelet silmissä. "Olen kuin olenkin vaihtunut Ellaksi, ja nyt minun täytyy aina asua pienessä vanhassa talossa eikä minulla ole mitään hauskoja leluja, ja voi surkeata, täytyy lukea vielä niin paljon. Ei, sen minä sanon, jos olen Ella, en lähdekään täältä pois, vaan jään tänne ikipäiviksi. Pistäkööt vain ihmiset päänsä tänne alas ja huutakoot: — Tule ylös, kultaseni! Minä vain katson ylös ja kysyn: — Kuka minä sitten olen? Sanokaa se minulle ensin, ja jos pidän siitä henkilöstä joksi olen muuttunut, niin tulen ylös, muuten jään tänne kunnes muutun joksikin toiseksi — Mutta voi kauheata", nyyhkytti Liisa, "kunpa he kurkistaisivat tänne! En jaksa enää istua täällä ypöyksinäni!"
Näin vaikeroidessaan hän sattui katsahtamaan käsiinsä ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että oli tietämättään vetänyt kanin valkoisen hansikkaan käteensä. "Kuinka se on mahtunut minun käteeni?" hän ihmetteli.
"Varmaankin olen taas käynyt pieneksi." Hän nousi ylös ja astui pöydän luo mitatakseen kokoaan. Hän oli noin polven korkuinen ja kutistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Hän koetti arvata mikä siihen oli syynä ja huomasi viimein pitävänsä kanin viuhkaa kädessään. Hän pudotti sen maahan oikein kreivin aikaan, sillä kohta hän olisi ollut vain hyttysen kokoinen.
"Hädin tuskin pelastuin!" huudahti Liisa. Hän oli kovin pelästynyt, mutta samalla mielissään siitä, ettei ennättänyt kokonaan haihtua. "Nytpä riennän puutarhaan." Näin sanoen hän kiireesti juoksi ovelle, mutta voi surkeutta! Pieni ovi oli yhä lukossa, kulta-avain oli lasipöydällä kuten ennenkin ja lapsi rukka vielä entistään pahemmassa pulassa.
"Ah", hän huokasi, "mitä nyt teen? Minä en koskaan ole ollut näin pieni, en koskaan, koskaan. Voi minua raukkaa, minua raukkaa!"
Kun Liisa näin vaikeroi, hänen jalkansa äkkiä lipsahti, ja yks kaksi, läiskis — siinä hän oli korvia myöten suolaisessa vedessä. Ensin Liisa luuli pudonneensa mereen, mutta pian hän huomasi joutuneensa kyynellammikkoon, ja kyynelet oli hän itse vuodattanut silloin kun oli kolmen metrin korkuinen.
"Voi kunpa en olisi itkenyt niin paljon!" huokasi Liisa uidessaan edestakaisin pääsemättä ylös. "Nyt minä kai siitä rangaistukseksi hukun omiin kyyneliini. Sepä olisi ihmeellistä, totta tosiaan. Mutta tänään kaikki onkin ihmeellistä."
Samassa hän kuuli vähän matkan päässä vedessä molskintaa. Hän ui lähemmäksi nähdäkseen mitä se oli. Ensin hän luuli näkevänsä valaskalan tai virtahevon, mutta sitten hän muisti kuinka pieni hän nyt itse oli ja keksi, että hirviö oli vain hiiri, joka oli pudonnut veteen kuten hänkin.
"Tokko maksaa vaivaa ryhtyä keskusteluun tuon kanssa?" tuumi Liisa. "Mutta enpä lainkaan kummastelisi jos se osaisi puhua. Kaikkihan on niin perin ihmeellistä tänään. Joka tapauksessa voin koet-taa" Ja niin hän alkoi: "Oi hiiri, tiedättekö, miten pääsisin pois tästä lammikosta? Olen pulikoinut niin että olen ihan väsyksissä, oi hiiri!" (Liisasta oli viisainta käyttää tällaista puhuttelutapaa. Hän ei näet koskaan ennen ollut puhutellut hiirtä, mutta muisti lukeneensa veljensä latinan kieliopista: "Hiiri - hiiren - hiirelle - oi hiiri!") Hiiri loi häneen uteliaan silmäyksen ja näytti vilkuttavan toista pikkusilmäänsä, mutta ei virkannut mitään.
"Ehkä se ei ymmärräkään minun kieltäni", arveli Liisa. "Jospa koettaisin ranskaksi." Ja taas hän alkoi: "Oú est ma chatte?" Se oli näet ensimmäinen lause hänen ranskan kielen oppikirjassaan ja merkitsee suomeksi "missä kissani on?" Mutta tässäpä hiiri hypähti korkealle vedessä ja sen koko ruumis värisi pelosta. "Oi, pyydän an-teeksi!" huudahti Liisa nopeasti, hän pelkäsi loukanneensa eläinraukan tunteita. "Unohdin aivan, että sinä et kärsi kissoja."