"Siinä ei ole mitään osoitetta", vastasi valkoinen kani, "niin, siinä ei todellakaan ole mitään päällekirjoitusta." Näin sanoen hän avasi paperin ja lisäsi: "Se ei olekaan kirje, se on runo."
"Onko käsiala syytetyn?" kysyi toinen valamiehistä.
"Ei, ei ole", vastasi valkoinen kani, "ja siinäpä juuri pulma onkin."
(Valamiehistö näytti kovin tyrmistyneeltä.)
"Hän on tietysti väärentänyt jonkun toisen käsialan", sanoi kuningas.
(Valamiesten kasvot kirkastuivat.)
"Jos suvaitsette, teidän majesteettinne", sanoi sotamies, "minä en ole kirjoittanut sitä, ei kukaan voi todistaa minun kirjoittaneen. Siinähän ei ole allekirjoitusta."
"Se pahentaa vain asian", arveli kuningas. "Sinulla on täytynyt olla rikolliset aikeet, muuten olisit kyllä kirjoittanut nimesi alle kuten kunniallinen mies ainakin."
Näitä sanoja seurasi yleinen käsientaputus, sillä ne olivat ainoat viisaat sanat, mitkä kuningas tänään oli lausunut.
"Tämä seikka tietysti todistaa hänen syyllisyytensä", sanoi kuningatar, "siis pää —"
"Se ei todista vielä mitään", sanoi Liisa. "Ettehän tunne edes runon sisältöä."
"Lue se", sanoi kuningas.