Valkoinen kani pani silmälasit nenälleen. "Mistä suvaitsette, teidän majesteettinne, minun aloittavan?" kysyi se.
"Aloita alusta", sanoi kuningas juhlallisesti, "ja jatka loppuun asti, siinä lopeta."
Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa, kun valkoinen kani luki seuraavat värssyt:
Hänenpä luokseen kutsuttiin
sinut taas, sen kuulla sain.
Mua suosii hän, hän virkkoi niin,
jos uida voisin vain.
Multa yhden sai, mä hältä kaks,
me tieltä viis ja kuus;
ne muuttui muitten tavaraks,
isäntä niill' on uus.
Sen arvasin jo ennen kuin
hän kohtauksen sai,
että estäisitte ilkkusuin
te hankettamme kai.
Älä ilmaise, että arvoon hän
ois nostanut nuo muut'
on salaisuus se, tiedäthän,
siis siitä tuppeen suut.
"Enpä ole eläissäni kuullut painavampaa todistusta", sanoi kuningas käsiään hieroen. "On parasta, että valamiehet —"
"Jos yksi ainoakaan niistä voi sen sisällön selittää", sanoi Liisa (hän oli nyt kasvanut niin isoksi, ettei lainkaan pelännyt keskeyttää kuningasta), "minä annan hänelle viisikymmentä penniä. Minun mielestäni ei koko sepustuksessa ole hitustakaan järkeä."
Koko valamiehistö kirjoitti tauluihinsa: "Hänen mielestään siinä ei ole hitustakaan järkeä", mutta ei yksikään heistä uskaltanut selittää paperin sisältöä.