"Ellei siinä ole mitään järkeä", sanoi kuningas, "niin pääsemme pahasta pulmasta, meidän ei nähkääs tarvitse silloin arvailla mitä se tarkoittaa. Mutta melkeinpä minusta tuntuu, kuin keksisin tässä jonkin tarkoituksen." Näin sanoen hän levitti runon polvilleen ja katseli sitä yhdellä silmällä — "sinä et osaa uida, vai kuinka?" lisäsi hän kääntyen sotamiehen puoleen.
Sotamies pudisti alakuloisena päätään. "Näytänkö siltä kuin osaisin?" sanoi hän. (Tietenkään hän ei osannut, koska oli kokonaan tehty pahvista.)
"Hyvä", sanoi kuningas ja tavaili puoliääneen värssyjä itsekseen.
"Mutta yhden sai, mä hältä kaks —, se tarkoittaa tietysti leivoksia —"
"Mutta sanotaan edelleen: — ne muuttui muitten tavaraks", sanoi Liisa.
"Niin, siinähän ne ovatkin!" sanoi kuningas voitonriemuisesti osoittaen pöydällä olevia leivoksia. "Tämähän on päivänselvää. Ja sitten: — ennen kuin hän kohtauksen sai. — Onko sinulla koskaan ollut kohtausta, kultaseni!" hän kysyi kuningattarelta.
"Ei koskaan!" kiljaisi kuningatar ja heitti musteastian sisiliskon päälle. (Pikku Ville poloinen oli lakannut kirjoittamasta yhdellä sormella huomatessaan, ettei tauluun jäänyt mitään jälkeä. Mutta nyt se taas nopeasti ryhtyi työhön kastaen sormensa musteeseen, joka valui pitkin sen naamaa.)
"Silloin eivät sanat kohtaa sinua", sanoi kuningas ja loi hymyillen katseensa yleisöön. Kuolemanhiljaisuus vallitsi salissa.
"Se oli sanasutkaus", lisäsi kuningas äreästi, ja heti purskahtivat kaikki nauruun.
"Valamiehistö julistakoon päätöksen", sanoi kuningas, "ennen kuin tämän päivän kahdeskymmenesneljäs tunti on umpeen kulunut."
"Ei, ei!" sanoi kuningatar. "Ensin kuolemantuomio, sitten vasta päätös."