"Loruja!" virkkoi Liisa ääneen. "On siinäkin järkeä, vaatia kuolemantuomiota ensin!"
"Pidä suusi kiinni!" ärjäisi kuningas tulipunaisena.
"Enpä niinkään!" sanoi Liisa.
"Pää poikki häneltä!" kirkui kuningatar niin kovaa kuin ikinä jaksoi.
Ei kukaan liikahtanut.
"Kuka teitä pelkäisi?" sanoi Liisa. (Hän oli nyt kasvanut täyteen kokoonsa.) "Tehän olette vain pakallinen kortteja."
Tämän kuullessaan koko pakka hyökkäsi pystyyn ja tuli lentäen hänen päälleen. Hän parahti puolittain pelosta, puolittain suuttumuksesta ja koetti lyödä niitä — ja huomasi yhtäkkiä makaavansa penkereellä pää sisaren helmassa.
"Herää, Liisa kulta!" sanoi sisar ja pyyhkäisi hellästi pois muutamia kellastuneita lehtiä, jotka olivat varisseet puista Liisan kasvoille. "Oletpa sinä nukkunut kauan aikaa."
"Voi, minä olen nähnyt niin hassua unta", sanoi Liisa ja kertoi sisarelleen niin hyvin kuin muisti kaikki nuo merkilliset seikkailut, joista juuri olette lukeneet. Kun hän oli lopettanut, suuteli sisar häntä ja sanoi:
"Sepä oli todella hassu uni, kultaseni. Mutta juoksehan nyt sisään teetäsi juomaan. Kello on jo paljon."
Silloin Liisa hypähti pystyyn ja lähti juoksemaan kotiin. Ja juostessaan hän muisteli yhä vielä minkä ennätti ihmeellistä untansa.