Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi nostaa, kantaa ja pelastaa!
* * * * *
Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne ilmi…
Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle, jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret, hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:
"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen, ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."
Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi. Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä pestä kunniansa."
Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus; kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta — toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen…
Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon, vettä — — kuolen."
Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä komeasta ihmisjoukosta…
Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"