Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä, nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat, ikäänkuin verimöhkäleet… Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat: "Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä, silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, — minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset sanat:
"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä
Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."
Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä…
Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna maahan pienen sisarensa kanssa.
Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä, tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista, joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.
Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:
"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen… Oi, äitini, mitä on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"
Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen itkuun… Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica, rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi! Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää, muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"
Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:
"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua…"