"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."
UNI
En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.
Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään. En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.
Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä ympärilläni… Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.
Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla, josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.
Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.
Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en saanut selvää.
Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin, mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt kuulemiani sanoja.
Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.