"Rakas lapseni!
Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua, lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.
Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.
Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani. Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta, huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin, kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin, ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille, uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin, milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä yksitoista.
Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni, otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni, otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.
Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.
Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.
Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani eteenpäin.
Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.
Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.