* * * * *
Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin, mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.
Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki ivallinen hymy.
Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?
Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt, etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta. Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja onnettomana.
— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta, kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten sinäkin ja sorruin sen uhriksi.
"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —
Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään… Huh, kuinka hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän, Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.
Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se, jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen kauhean miehen läheisyydestä.
Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä…