Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.
Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin. Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan. Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:
"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"
Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:
"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."
Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon. Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä eikä sinua tunneta.
Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen minulle luvannut.
Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja. Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta, vaikka kuolisi nälkään.
Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti tuntematonta tulevaisuutta.
* * * * *