Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:
"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus katoaa jäljettömiin."
Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:
"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"
"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."
Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia, ja heidän onnensa oli täydellinen.
Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!
Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat särkyneet.
Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.
Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias nainen kumartuneena neulomuksensa yli.