Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä pienokaista katselemaan.
Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan. Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät, harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään, lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti päivätyön uskontotunnilla.
Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen yksinäiseen tölliin.
Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää, jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.
Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."
Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen, kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa kokeneesen Viipuriin.
Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen. Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän suippeneva… Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa, tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala, kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan, niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden poluille…"
Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."
Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:
"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet äidillesi luvannut!"