Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti oudon riemukkaasti…
Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin. Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.
Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.
Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun enimmän minua ikävöit.
Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman, että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni vuotaneet.
Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli. Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt, mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni, istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan alistuisi miehen polvia hyväilemään.
Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni kovuutta.
XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.
Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki odotin. — —
Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.