Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se suuri suru opetti hänet laulamaan.
Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut laulaa.
Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten kuolleena maahan.
Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:
— Nyt se raukka on kuollut,
— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.
Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:
— Kaunein laulu on lyhkäsin.
Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää muistanut.
Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä ymmärtämään.