Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan. Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt; mutta Ottilie… hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.
Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä, ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää. Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä! Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus vaihtavat keskenään!
Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.
Ja hän avasi ovensa:
»Lot!»
»Äiti, etkö ole vielä vuoteessa?»
»En, kultaseni. Lot, Lot, tule tänne!»
Hän astui huoneeseen.
»Lot, Steyn on ulkona.»
»Ulkonako?»