»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti… Huomenna on siis suuri päivä, Ottilie?»
»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna… He ovat niin välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»
»Lot pyysi minua todistajakseen.»
»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn puolelta… Anton kieltäytyi…»
»Niin, Anton ei välitä sellaisesta.»
Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:
»Täällä on herra Harold, rouva.»
Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä, sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä. Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton. Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki — niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen, vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään… Eivätkö he tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään? Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan. Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän oli kieltänyt, ettei sellaista ollut… Huhuja oli ollut liikkeellä, hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet… Tuo tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?… Hän tiesi; hän oli tiennyt enemmänkin… huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut ääniä ääniä vaimonsa huoneesta… Takman äänen, talon hyvän ystävän… Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma se oli… Takma hänen vaimonsa huoneessa… Hän oli suuttunut. Tullut mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi asetta… Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari, lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä… Hän hiipii vaimonsa huoneeseen… Tuolla … tuolla… hän kuulee heidän äänensä… He nauravat, he nauravat hiljaa… Hän heittäytyy ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään… Kaksi miestä silmästä silmään naisen vuoksi… He taistelevat intohimoisesti kuin ihmiskunnan alkuaikoina… Takma on riistänyt tikarin Haroldin isältä… He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä, jotka tappelevat naaraasta… Heidän punaiset aivonsa ja punaiset silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan ja vihaansa… Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!… Mutta äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana, kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään… Hän ei näe, mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan, niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta. Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy vanhalta naiselta:
»Lukiko seuranainen sinulle sanomalehteä?»
»Luki.»