Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään. Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät. Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu puolustusasemaan.

»Kush!» Ottilie sanoi koiralle.

Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran, pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas, vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään. Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty, auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä, että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi… sitä paitsi oli olemassa vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia; mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi. Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki hartioiltaan.

Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan. Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa, foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen liepeellä.

»Kush!» sanoi Ottilie.

Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan, toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi, mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:

»Tuon naisen minä tahdon omakseni!…»

Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen, oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä, kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita. Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in, kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa, ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.

Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta, oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään; tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui. Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia. Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut, vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen… mitä he odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.

Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi: