Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää, raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako, joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.
Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa… Hänet aijottiin kuristaa!…
Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi, pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja säälimätön miesjoukko perässään.
Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun takapuoleen, yön avaraan syliin.
V.
Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa jäniksenlihan jäännösten ääreltä.
Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.
Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.
Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään, tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista, mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.
Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan voimanvoidetta.