"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön. Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä, joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse paholainen.
"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki, ja…"
Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta, joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut, alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen yksitoikkoisessa tahdissa.
"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun puolesta!"
Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat, ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon kauhuista.
Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa tänä yönä pelon kauhua.
Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä, ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä, valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.
Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.
Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina, iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.
Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota takaisin.