Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta, ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa… Seuraavana päivänä löysi hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.
* * * * *
Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui, kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.
Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein oli pikku näätä laskeutunut maahan.
Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään, jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata; hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.
Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin. Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren, hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni hirmuisessa puristuksessa.
Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa, äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee, että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin pesilleen.
Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!
Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.
Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi. Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.