Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.
II.
Näytti siltä, kuin hän olisi lopen tylsänä unohtunut kivettyneeseen asentoonsa, mutta nytkähtelevät etukäpälät, pystyt korvat, jotka sävähtivät jokaista meluisampaa ääntä mikä yön pimeydessä kuului, silmien tuokioittain salamoiva tuli, joka välähteli pitkänsoikeassa silmäterässä puoliavoimen silmäluomiverhon takana, ilmaisivat, että koko hänen olentonsa valvoi jännitettynä.
Vanhan kulkurin syvää mietiskelyä kesti koko yön. Eipä hänellä muutoin ollutkaan pakko lähteä liikkeelle. Hänen vatsansa, tottuneena usein sattuviin pitkiin paastoihin, yllytti häntä päinvastoin, riittävästi ravittu kun oli aamullisella jäniksenliha-aterialla, jäämään oivalliseen turvapaikkaan, joka niin usein oli hänelle elämänsä vaaranhetkinä suonut suojan.
Vaikka yö tarjosi hänelle apuansa, oli hän liiaksi epäluuloinen käyttääkseen hyväkseen sen hiljaisuuden ja pimeyden pettävää suojelusta. Hän odotteli koittavaa aamuhämärää, uskoen sen mukana ilmaantuvan jotakin uutta, joka varmentamalla hänen epäluulojaan tai vahvistamalla hänen toiveitaan saisi hänen ratkaisemaan, mihin menettelytapaan oli ryhdyttävä.
Tunnit kuluivat. Kuun valo kävi yhä kirkkaammaksi, ja tässä valossa esiintyivät puunoksien hahmot mustina tummaa taivasta vasten, ja paisuneet silmikot oksanhaarojen hienonhienossa päässä muodostivat ikäänkuin metsää peittävän kevyen harson.
Pitkät rivit lakastuvia lehviä, jotka halonhakkaajat olivat nesteen noustua hakanneet puista ja latoneet vierekkäin, jatkuivat silmänkantamattomiin.
Rastaat, jotka hämärissä kilpaa riemuitsivat ja pitivät lauluharjotuksiaan joka ilmansuunnalla, olivat aikoja sitten vaienneet. Ainoastaan tuuli pärisytti rumpuansa puissa, ja sen pärinän yli kuului sieltä täältä hiiriäispöllön ääni tai huuhkajan huuto, ja neitseellisestä maasta nousi epämääräinen, hieno ja läpitunkeva tuoksu, joka tuntui ikäänkuin siemeneen kätkevän kaikki metsän tuoksut.
Aamun koittaessa ilmestyi mies, Pyry edellään. Mikko Repolainen kuuli koiran, joka oli hänestä saanut vihiä, nuuskivan luolan suulla ja salametsästäjän kiroovan synkeästi tehdessään arviota siitä, miten paljon ketunnahka, jonka hän kyllä uskoi vielä lopultakin vangitulta uhriltaan nylkevänsä, ehtisi raha-arvolleen laskea — ketut näet ovat hyvin tunnetut kärsivällisyydestään ja itsepintaisuudestaan.
Mutta työntäen punaisen kielensä pienelle ja laihalle kuonollensa, onnitteli kettuveitikka itseään siitä, että tavallaan oli välttänyt suoranaisen vaaran, ja ryhtyi miettimään keinoja, millä pääsisi pujahtamaan vihollistaan pakoon.