Äkkiä kuului kimeä huuto. Jenks nousi polvilleen. Dyakit olivat keksineet piilopaikan ja varustautuivat sitä ampumaan. Hän tarjoutui maalitauluksi siltä varalta, ettei Iris olisi suojassa.
"Vetäytykää takaisin", sanoi Jenks. "He ovat huomanneet meidät. Pian vinkuu lyijy korviemme ympärillä."
Tyttö vetäytyi koloon ja merimies heittäytyi pitkälleen. Neljä kuulaa vihelsi tasangon yläpuolella, kolme lävisti öljykankaan ja litistyi kallioseinään.
Silloin suuttui Jenks. Neljä kertaa tuotti Lee-Metford kivääri kuoleman ampujain joukkoon.
Ennenkuin neljäs dyakki oli vaipunut maahan, ampuivat toiset vastapäisellä kalliolla olevat pientä ruohoturpeen yli näkyvää savupilveä. Mutta heidän kuulansa tapasivat vain kalliota, ja pian senjälkeen oli vihollisista jälellä vain kaksi, ja he makasivat liikkumattomina.
Alhaalla olijat ampuivat kaikin voimin, mutta onnistuivat vain irroittamaan kiviliuskoja Kotkan pesästä. Merimies hymyili. Hän tarttui tyynesti vanhaan nuttuun, kääri sen kokoon ja työnsi näkyviin. Senjälkeen ryömi hän siitä kymmenen jalan päähän. Ne, joiden pyssyt olivat ladatut, laukaisivat ne luonnollisesti takkia kohti, jonka jälkeen Jenks kumartui kivääreineen kallioreunan yli.
Kolme dyakkia kaatui ennenkuin toiset livistivät. Patruunasäiliössä jälellä olevat patruunat saivat kahden hiljentämään vauhtiaan. Jenks päästi tyhjän kiväärin ja tarttui uuteen. Nyt seisoi hän suorana ja lähetti viimeiselle rosvolle muistutuksen. Toiset olivat kadonneet sille suunnalle, johon heidän johtajansa pienentyneine joukkoineen oli vetäytynyt. — Hetkistä myöhemmin ei näkynyt ainuttakaan villiä.
Jenks saattoi jälleen katsahtaa Irikseen. Tämän kasvoista vuosi veri.
"Jumalani!" vaikeroi mies. "Oletteko haavoittunut?"
Tyttö hymyili urhoollisesti. "Tyhjänpäiväistä", sanoi hän.
"Kivensirpale raapaisi otsaani."