XII.
Aselepo.
Oli vaarallisempikin vihollinen kuin ympäri hiiviskelevät dyakit. Tunnin kuluttua olisi aurinko keskitaivaalla ja kuivaisi kuumilla säteillään veren heidän suonissaan.
Sen oli Jenks tiennyt koko ajan. Öljykangas tarjoaisi vain mitätöntä suojaa. Mutta — jos Iris haavottuisi? Jos tämä kova jännitys aiheuttaisi kuumeen? Samassa kuuli hän tytön sanovan aivan rauhallisesti, melkein reippaasti:
"Teitä ilahduttaa kai kuulla, että verenvuoto on lakannut. Se oli vain naarmu."
Siis vielä kerran oli kohtalo säälinyt heitä. Pilvi poistui hänen sydämestään, sumu katseestaan. Äkkiä oli hän kuulevinaan heikkoa kahinaa puissa. Siinä oli paikka, jota vastaan hän ei ollut turvattu tässä paikassa seisoessaan.
Kun Iris puhutteli häntä, otti hän askeleen takaisin vastatakseen ja samalla hetkellä iski kaksi kuulaa juuri hänen päänsä yläpuolelle. Tyttö oli puhuttelullaan pelastanut hänen henkensä.
Hän juoksi tasangon oikealle sivulle ja kurkisti rohkeasti ruohojen läpi. Puussa oli kaksi pääjoukosta myöhästynyttä kuljeksijaa. He painautuivat oksien väliin pelastuakseen, mutta toinen oli käänteissään liian hidas. Lee-Metford kuula saavutti hänet ja laukauksen kaiku tukahdutti hänen jäähyväishuutonsa.
Senjälkeen kääntyi merimies ja ryömi ylätasangon toiseen päähän. Ruohopeitteen välitse saattoi hän eroittaa vuoren juurella hiekassa makaavan miehen mustat hiukset ja keltaisen naaman. Välimatka oli yhdeksänkymmentä yardia. Jenks tähtäsi tarkkaan, laukaisi ja kuuli heikon ulvahduksen; yritteliäs pää katosi eikä useampia vapaaehtoisia tähän palvelukseen ilmautunut.
Hän piti yhä silmällä tätä erikoisen tärkeätä paikkaa, kun Iris huudahti epätoivoisesti: