"Oi, tulkaa pian tänne! Vesi! Säiliöt ovat puhjenneet!"
Vasta kun Jenks oli temmannut öljykankaan sivuun ja koettanut käsin koota muutamia kallisarvoisia pisaroita, joita oli kokoontunut pieneen halkeamaan, näki hän koko onnettomuuden laajuuden.
Ensimmäisen laukaustenvaihdon aikana olivat useat kuulat lävistäneet öljykankaan. Onnettomuudeksi oli kaksi niistä sattunut kumpaiseenkin vesisäiliöön rikkoen ne. Sisällys oli hiljaa valunut pois. Huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei Iriksen ja hänen onnistunut pelastaa enempää kuin noin puoli litraa.
Jenksiin vaikutti tapahtuma sillä tavoin, että Iris suorastaan kauhistui.
"Puhukaa minulle", kuiskasi hän kalpein huulin. "Kestän kaikkea muuta paitsi tätä vaitioloa. Rukoilen teitä sanomaan minulle kaiken. Onko se niin hirveää?"
Tytön epätoivon näkeminen sai miehen toipumaan.
"Niin, tämä oli hyvin ikävää. Ei suorastaan loppu, mutta lähellä sitä."
"Loppu", sanoi Iris rohkeasti, "on kuolema. Me olemme elossa ja vahingoittumattomia. Teidän on jatkettava taistelua. Jos jumala suo, emme me kuole."
"Jumala teitä siunatkoon, rakas tyttö", mutisi Jenks katkonaisesti. "Te saattaisitte rohkaista minkä miehen hyvänsä kulkemaan varjojen laakson läpi."
Tytön katse ei väistänyt hänen katsettaan. Sellaisina hetkinä puhuu sydän sydämelle mitään salaamatta. "Meillä on vielä hiukan vettä jälellä!" huudahti Iris. "Kaikeksi onneksi emme ole janoisia, ja te olette unohtaneet samppanja- ja konjakkivarastomme."