Hän kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti istumaan. Heti alettuaan liikkua tunsi hän pahoinvointia, sillä hän oli niellyt paljon suolavettä, ja vasta saatuaan sen pois saattoi hän ajatella tyttöä. Tämä makasi vielä kasvot hiekkaa vasten.
Kaikkien pakoittavien jäsentensä väristessä lankesi hän toiselle polvelleen ja kohotti hellästi Iriksen pään ja olkapäät ylös. Tytön silmät olivat suletut, huulet ja hampaat lujasti yhteenpuristetut — seikka, jota hän epäilemättä sai kiittää hengestään, sillä muussa tapauksessa olisi hän tukehtunut; — hänen kalpeutensa oli sitä lajia, joka näytti todistavan kuolemaa.
Epätoivon elein pyyhkäisi mies takinhihalla silmiään paremmin nähdäkseen. Sitten koetti hän vapisevin käsin avata tytön puseron kaulusta ja nyöriliivejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että niin oli pyörtyneiden naisten kanssa meneteltävä ja hän oli vakaasti päättänyt palauttaa Iris Deanen tajuihinsa. Hänen työtään vaikeutti vyö, jonka hän katkaisi veitsellään.
Silloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen irti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka oli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui yhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri hän hampaillaan siihen ja repäisi irti.
Aikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän ihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli täydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.
"Jumalan kiitos, te olette elossa!" huudahti merimies käheästi.
"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?" kuiskasi tyttö.
"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte pyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne."
Iriksen väri palasi huomattavan nopeasti.
Hän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää pukua.