Pelastuneet.
Kun Sirdaren katkesi keskeltä, halkesi salongin lattia mahtavalla räiskeellä. Liian huumautuneina voidakseen lausua edes rukousta lensivät miehet ja naiset sikin sokin. Iris tempautui kauhistuneen kamarineitinsä otteesta, putosi käytävään ja olisi mennyt laivan mukana pohjaan, jollei eräs kajuutanportaihin nojaava merimies olisi tarttunut häneen.
Mies ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Itsesäilytysvaiston ajamana tarttui hän laivan törmätessä kivelle ensimmäiseen tukeen. Samoin saattoi vaistomainen auttamisenhalu hänet ojentamaan vasemman kätensä ja tarttumaan tytön vyötäisiin kun tämä vieri ohi. Onnellisen sattuman kautta olivat he tuulenpuoleisella laidalla, sillä epäröityään kauhean sekunnin kallistui laiva alatuuleen.
Mies ei ollut valmistautunut tähän. Samalla hetkellä kun portaat kallistuivat, kadotti hän tasapainonsa; molemmat lennähtivät voimakkaasti luukun kautta ulos ja katosivat kiehuvaan aallokkoon. Sellaisissa olosuhteissa oli mahdotonta ajatella. Sarja vaikutelmia, joukko epäselviä kuvia kiintyi sieluun ja selveni myöhemmin tuskallisina muistoina. Pelko, epätoivo, hämmästys — ei mitään näistä tunteista ollut olemassa. Hän tiesi ainoastaan, että elotonta naisruumista — sillä onneksi oli Iris pyörtynyt — täytyi pidellä lujasti kunnes kuolema sen häneltä tempaisi. Hän palasi tietoisuuteen kuohuvassa meressä ja tunsi jalkojensa alla jotain, joka muistutti viettävää kalliota. Hän kohosi vedestä ja luuli tuntevansa jälleen ohjaushyttiä kannattavan pylvään, joka yhdessä ohjaushytin kanssa oli repeytynyt irti.
Vapaalla kädellään tarttui hän tähän odottamattomaan tukeen. Lyhyen hetken oli hänellä hämärä tietoisuus laivan haaksirikosta. Sekä keula- että peräpuoli olivat ilmanpaineesta räjähtäneet. Hylynsirpaleet ja ihmisruumiit singahtivat sinne tänne. Meri jymisi kallioita vastaan kymmenentuhannen mahtavan rautavasaran lailla.
Univormupukuinen mies — hän arveli sen olevan kapteenin — ojensi kätensä tarttuakseen pylvääseen, joka kannatti merimiestä ja tyttöä, mutta kateellinen aalto kohotti puun ja lennätti miehen tiedottomine taakkoineen takaisin syvyyteen. Hän taisteli elämästä epätoivon vimmalla. Nyt oli loppu varmasti käsissä. Mutta ei, hänen polvensa nojasi musiikkisalongin kattoa vastaan ja hän sai hengähdysaikaa. Suurin vaikeus oli hengittämisessä, niin tiheää oli kuohu, jonka läpi hän ajautui. Mutta tässäkin kauheassa silmänräpäyksessä säilytti hän mielenmalttinsa. Tiedottoman tytön suonenvedontapaiset rinnan liikkeet osoittivat hänen olevan tukehtumaisillaan. Äärimmilleen ponnistaen käänsi hän tytön siten, että suojasi häntä omalla ruumiillaan.
Se näytti tuottavan helpotusta ja tällä hetkellä luuli merimies tuntevansa hänet. Hänellä ei ollut kuitenkaan kykyä selvästi ajattelemaan. Samalla hetkellä, kun hän epäselvästi pääsi perille naisen henkilöllisyydestä, kadotti heikko tuki, johon hän nojasi, tasapainon, ja epätasainen taistelu alkoi jälleen.
Tällä kertaa tapasivat hänen jalkansa jotain turvallisen kiinteätä. Hän paiskautui eteenpäin ja tunsi jälleen saman kiinteän ja lujan pohjan. Hänen sielunkykynsä heräsivät. Siinä oli hiekkaa. Pelastuksen toivon kannustamana taisteli hän kuin hullu. Hän kaatui usein; kolme kertaa koetti takaisin virtaava vesi viedä hänet mukanaan, mutta hän ponnisteli sokeasti edelleen kunnes jalat vajosivat pehmeään valkoiseen hiekkaan.
Hän kaatui kykenemättä enää nousemaan. Ponnistaen viimeiset voimansa veti hän tytön lähelleen ja siinä lepäsivät molemmat mistään välittämättä.
Miten kauan mies siinä makasi, saattoi hän jälkeenpäin vain arvailla. Sirdaren vajosi pohjaan juuri ennen päivänkoittoa ja merimies näki tajuntansa palattua pienen auringonsäteen pilkistävän pilvien välitse idässä; myrsky oli alkanut vaimentua.