Eräänä iltana kesäkuun alussa laski kaksi laivaa ankkurinsa Palmupuuluodon eteen ja Mir Jan juoksi edestakaisin rannalla ilman muuta syytä kuin se, ettei voinut pysytellä hiljaa. Sahib toi hyviä uutisia. Hongkongin kuvernööri oli kirjoittanut Intian hallitukselle ja esittänyt Mir Janin asian niin hyvin, ettei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että seuraava posti toisi hänelle armahduksen.
Kaivostutkijat vahvistivat Robertin suurimmatkin toiveet. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli työ täydessä käynnissä.
Kun suuri laiva seuraavana päivänä ennen hämärän tuloa kääntyi Singaporea kohti, saattoi Iris kuulla jyskeen koneista, jotka irroittivat metallia vuoresta.
Nyt oli Robertin työn ensi osa lopussa. Hänen vaimonsa, sir Arthur ja setä seisoivat kävelykannella hänen tullessaan heidän luokseen kertomaan antaneensa määräyksen, että kalliolle oli asetettava vilkkumajakka heti, kun dynamo alkaisi toimia.
"Kun tulemme tänne kylmän vuodenajan aikana, ei meidän tarvitse pelätä saavamme osaksemme Sirdarenin kohtaloa, vaikka saapuisimmekin yöllä."
Iris ei vastannut. Hänen katseensa suuntautui nopeasti katoaviin kallioihin.
"Armahin, miksikä olet niin vaitelias?" kysyi hänen miehensä.
Iris kääntyi häneen. Laskevan auringon säteet valaisivat nuoren rouvan suloisia kasvoja.
"Senvuoksi, että olen niin onnellinen. Oi, Robert, niin onnellinen ja kiitollinen."
P.S. Pitkäaikaisten ja kalliiden tutkimusten kautta onnistui Robert Anstruther saamaan selville, että höyrylaivan koneenkäyttäjä James Spencer oli, kaivettuaan ensin kultaa Kaliforniassa, ottanut pestin Shanghaihin menevään laivaan. Siellä jätti hän laivan. Vietettyään maissa epäsäännöllistä elämää, otti hän toimen kiinalaisella jokialuksella. Hänestä kuultiin viimeksi kahdeksantoista kuukautta ennen Sirdarenin tuhoa.