Viiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi pitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden revolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.
Läähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa tytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin kallioihin.
"Mitä on tapahtunut?"
"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun hirviön kanssa." Hän osoitti kalliota.
"En ollut ollenkaan sillä suunnalla", sanoi Jenks myötätuntoisesti.
"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne pelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine käsivarsineen ja ammuin."
Merimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin kuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi pyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään kalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.
Hän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet laskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala oleilee Kiinan meressä.
Hän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. "Te olette väsymyksestä suunniltanne, miss Deane", sanoi hän. "Näkynne oli todennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan."
"Hyvä, menen takaisin", vastasi Iris, "vaikkakin mieluummin seuraisin mukana. Mitä te teette?"